"Seuraan klaanini esi-isää Ulaninia hevosten kasvattajana ja kouluttajana. Lunarit eivät ole ainakaan vielä kieltäneet menojamme mutta sekin aika saattaa koittaa pian. Ratsastin ennen klaanin soturien kanssa ja vaikka edelleen satulassa viihdynkin, keihään heiluttaminen sieltä ei enää onnistu."

Hendstaval hymähtelee kommenteille jalastaan.

"No, minä olen toisaalta aina tarvinnut läksyni kovimman kautta. Nuorena hölmönä hankkiuduin tappeluun johon minulla ei ollut mitään asiaa ja sain kirotun haavan kuunoidan keihäästä."

Hendstaval nostaa paitaansa ja raottaa vyötärön ympäri kiedottua sidettä. Kankaan alta paljastuu yläreidessä oleva haava, joka tihkuu verta kirkkaampaa punaista nestettä. Haavan punehtunut ympärys lähes loistaa kuunvalossa.

"Kun sanoin että lunarien jumalat ovat tuoneet kirouksia siunausten sijaan, tarkoitin sitä myös. Ellen sitten laske varjelukseksi sitä, etten täyden kuun aikaan tarvitse pärettä käydessäni yötarpeillani.

Jumalpuhujien mukaan että keihäässä oli riivaajahenki, jota ne eivät saa haavasta ulos mikäli tahdon säilyttää jalkani. Jätän siis karjarosvoukset nuoremmilleni."

Hendrillo on seuraillut hevosmiesten tietotoimiston sanailua etäämmältä toivoen että jaarittelu loppuisi piankin, ja kehtaisi mennä sisälle lämmittelemään. Haavan nähdessään henkäisee hän kuitenkin järkyttyneenä.

"Setä, eikö teillä ole parantajia lähellä? Pyhiinvaellus Ezeliin olisi se, mitä taani meillä olisi tehnyt, ja Maaäiti olisi varmasti sinuakin siunannut. Ja elääkö tuon haavan tuottaja vielä? Etelässä meillä on ollut vielä vähän kokemuksia Kuun lähettiläistä, mutta vihakseni pistää tuota katsellessa. Elääkö haavan antaja yhä?"

"Haavan tuottaja elää, mutta minä en rampana voi asialle sen enempää. Tietäkää että pääsin vähällä moneen muuhun nähden. Joidenkin mukaan kuun jumalatar pitää omaa helvettiänsä, jossa hän edelleen säilöö montaa minua vähäonnisempaa."

Hendstavalin ilme on kireä kun hän puhuu haavan tuottajasta ja kuivakka huumori loistaa poissaolollaan. Myötäilyn alla kuplii pitkään haudottu katkeruus.

"Kuten sanottu, haava ei olisi ongelma mikäli riivaajahengestä pääsisi eroon jalkaansa menettämättä. Tässä asiassa jopa Ashart on neuvoton."

Hendstaval ontuu lähemmäksi Hendrilloa.

"Hendrillo, sinun täytyy tietää että myös isäsi kuoli lunarien keihäisiin. Jos janoat kostoa niin sen aika koittaa joskus myöhemmin. Me punanaudat olemme menestyneet oppimalla virheistämme ja tarttumalla aseisiin vasta kun sen aika on. Minä ja isäsi lähdimme aikoinaan sotaan jotta toimisimme esimerkkeinä vapautta kaipaaville sartarilaisille. Sitä virhettä en tee toiste vaan annan toisten houkkien juosta ensimmäisenä kuolemaan."

Hendstavalin sanat saavat Hendrillon vakavaksi ja selkäkarvat pystyyn. Hän vilkaisee pikaisesti taivaalle kuuta, ja sitten katsoo Hendstavalia.
"Setä, en minä ole mihinkään juoksemassa. Paitsi luvallasi sisälle lieden lämpöön. Argan Argarin persamus sentään, kolea yö tulossa. Mutta haavasi nähtyäni tuntuu että ymmärrän teitä sukulaisiani taas hitusen paremmin."

Jaronil on katsonut vammaa kauhuissaan Hendrillon puhuessa.
-”Todellisesti veljeni olet kärsinyt! Toivonpa että pystyt vielä saamaan kostosi tai edes rauhan jonakin päivänä. Totisesti muistutat päällikköämme, myös hän sai lunareilta parantumattomaan vamman ja joutui laistamaan heimomme lunarien ja näiden liittolaisten ikeeseen. On toki niin että että etujoukko voi teoillaan innoittaa tovereitaan, mutta se kaikki menee hukkaan ilman eloonjääneitä jotka voivat kertoa tarinaa. Molemmissa asemissa on puolensa, ja uskon etteivät valinnat ole kenenkään meidän osalta ohi.”

Jaronil siirtää katseensa Hendrilloon
-”Yö on kylmä ja armoton enkä toki pidättele sinua lieden kutsulta, mutta tottapuhuen olin aikeissa kutsua sinut ja Hendstavalin mukaani hevospilttuuseen yöksi. Kuten minut ja Hendstaval on vihitty Ratsastajan salaisuuksiin, on Järkäleenkin opittava tuntemaan Ratsu. Hendstavalin ottaisin mukaan kulttiveljenäni vieraasta maasta, mutta sinut ottaisin ystävänä. Jos siis suostut tulemaan.”

"Yö hevospilttuussa? Viime kerrasta onkin aikaa ja se tapahtui ihan muissa merkeissä. Osallistun mielelläni seremoniaan. Tuskin panet pahaksesi jos pyydän samalla siunauksia laumalle laihan kevään varalle?"

Jaronil nyökkää Hendstavalille

-"Tottahan laumalle pitää siunausta pyytää, ja minulle olisi kunnia jos tulisit mukaani."
This message was last edited by the player at 13:29, Wed 18 Sept 2019.

Hendrillon ilme värähtää vain vähäsen ja silmäys tuvan lämpöä kohti on ohikiitävä. Vilpittömän mielin ja intokin äänessä hän sen jälkeen jatkaa:

"Tämä päivä on totisesti paljon tarjonnut uutta. Jos et pane pahaksesi että niin sanon, niin enpä olisi uskonut pitävänäni kutsua yöksi hevostalliin suurena kunniana, mutta niin juuri nyt on. Siis ohjaathan minua että riitti menee oikein - ystäväni."

Jaronil johtaa kaikki, mukaanlukien jokseenkin vastahakoisen Järkäleen, talliin. Pilttuiden viereen valmistellaan oitis pienenpieni nuotio jonka savuttava liekki on paloturvallinen muttei kovin lämmittävä. Lämpöä löytyy onneksi yhdestä Jaronilin satulalaukuista kumis-leilin muodossa.

Auringon viime säteiden hiipuessa Jaronil ottaa satulalaukustaan nipun lehtiä ja ripottelee ne nuotioon. Päihdyttävä paksu savu leviää talliin, ja skaldi kehottaa kaikkia nuuhkaisemaan syvään. Skaldi ottaa myös ronskisti Järkäleen pään kainaloonsa ja panee sen hengittämään osansa savusta, alkaen samalla messuta tuntemattomalla kielellä.

-"Ulan-Bareon uma tata kaasa. Uma tata kaasa morkha. Ulan-Bareon uma tata kaasa. Uma tata kaasa morkha. Ulan-Bareon uma tata kaasa. Uma tata kaasa morkha Ulan-Bareon uma tata kaasa uma tata kaasa morkha Ulan-Bareon uma tata kaasa uma tata kaasa morkha Ulan-Bareon umatatakaasa umatatakaasa morkha Ulan-Bareon umatatakaasa umatatakaasa morkha Ulan-Bareonumatatakaasaumatatakaasamorkha..."

Hätkähdettyään aluksi eksoottista manaamista alkaa Hendstaval hengittää rauhallisemmin. Hän nuuhkii suitsuketta ja toivoo totisesti Jaronilin tietävän mitä on tekemässä.

Juuri kun alkaa tuntua siltä, että tilanne on hallinnassa, aistii Hendstaval jalassaan jotain tuttua mutta silti vierasta. Hän ei ole koskaan aikaisemmin herkistynyt havaitsemaan olentoja maailman pienissä rakosissa ja jalassa jatkuvaa kipua aiheuttava kiroushenki saa konkreettisemman muodon kuin koskaan.

Tämä ei kuitenkaan ole niiden voimien messu, joita kiroushenki edustaa, eikä se riistäydy käsistä ainakaan vielä. Hendstaval keskittyy suorittamaan tehtävää, johon hänet värvättiin ja yrittää olla kiinnittämättä huomiota irvistävään haamuun Kuun pimeältä puolelta.

Makea, mutta samalla pistävä savu ei ole tuttu kokemus punanaudan hevosille. Järkäle vastustelee lähinnä näön vuoksi, mutta kokeneen hevosmiehen käsittelyssä antautuu tapahtumalle. Tapahtumaa vieressä seuraa punaharjainen pienempi ruuna, Punaviima. Nimensä se on saanut punaisesta harjastaan ja vahvoista jaloistaan, jotka tekevät siitä lupaavan ratsun.

Se nuuhkii savua kiinnostuneena ja hörähtelee. Sitten se lähtee liikkeelle. Aluksi olisi voinut luulla, että se vauhkoontuisi. Ruuna kuitenkin rauhoittuu itse heti ja liikahtelee hyvin erikoisesti. Voisi melkein luulla sen tanssivan. Tanssi on yhdistelmä hypähdyksiä ja potkuja ryyditettynä kummallisilla hirnahduksilla. Hevosentanssi etenee kohti nurkassa olevaa heinäkasaa. Ja siellä heinäkasassa, pienen nuotion valossa, silmänne osuu lapsen kenkään. Ja tuosta kengästä lähtevään nilkkaan. Loppu on piilossa heinäkasassa. Ja ruuna, se tanssii juuri tuohon heinäkasaan.

Hendstaval toteaa itselleen että Jaronilin rituaalin häiritseminen jää nyt kakkoseksi pilttuuseen eksyneen lapsen turvallisuuteen verrattuna. Kuka kuriton kakara tänne on ylipäätään päässyt hiipimään?

Punaviima on Hendstavalin varsasta asti kasvattama ja siten tuttu hevonen. Ulanin on paljastanut Hendstavalille salaisia vihellyksiä, joilla saada hevosten huomio ja komentaa niitä. Hendstaval muistaa hyvin Punaviiman suosikkisävelmän ja vislaa sen ilmoille tavoitteenaan saada se tanssimaan muualle.

Jaronilin rytmikäs messuaminen ja päihdyttävä savu tempaavat mukaansa Hendstavalin, joka alkaa taputtaa rituaalin tahtiin käsiään. Ulaninin salaiset vislaukset kajahtavat ilmoille rituaalin rytmiin istuen ja villi ääntely kinnittää myös Punaviiman huomion.

Hevonen jatkaa paikallaan tanssahtelua ja kääntää katseensa Hendstavaliin. Kaksikon välille syntyy kiinteä katsekontakti, jolla toistetaan rituaalista eläimen ja sen hallitsijan välistä tahtojen taistoa. Hendstaval ei liikahda senttiäkään Punaviiman suuntaan vaan jatkaa vihellyksiään ja taputusta. Hevonen tempoo hetken vastaan mutta askeltaa sitten Hendstavalin luokse. Musisointi ja tanssi jatkuvat messuavan Jaronilin ympärillä.

Silmät ammollaan touhua ihmetellyt Hendrillo katsoo velvollisuudekseen tutkia nurkassa pilkottaneen jalan omistajan vointia, ja vetäytyä sillä varjolla turpien pärskeestä (sekä hevosten että hevosmiesten) vähän loitommalle.

Punaviiman liittyminen tanssiin näyttää aiheuttavan ratkaisevan muutoksen. Hendrillon lähestyessä heinäkasaa sen takana oleva tallinseinä tuntuu väräjävän. Vähä vähältä seinät kaikkialla ympärillä haalistuvat, ja ulkopuolelle levittäytyy rajatta jatkuva, oudon sumuinen ruohotasanko ikään kuin todellisuuden kanssa päällekkäisenä kuumehoureisena harhakuvana. Vaikka tallin ovet ovat kiinni, puhaltaa kirpakka ja kuiva arotuuli kylmää viimaa paksujenkin vaatteiden läpi.

Sekä Järkäle että Punaviima höristävät korviaan ja astuvat nuotion piiristä arolle tallin aavemaisena silhuettina näkyvän seinän läpi. Hevoset hörähtelevät, näykkivät hermostuksissaan ruohotupsuja ja lähtevät sitten laukkaamaan kumpikin omaan suuntaansa, kadoten pian maagiseen sumuun.

-”Ja nyt me odotamme. Tämä on Ratsun valtakunta, ja sen portilla odottaminen on Ratsastajan osa.”
Jaronilin ääni on paksu, mutta puhetapa oudon normaali huolimatta tunnelmasta, äskeisestä loitsimisesta ja päihdyttävästä savusta. Hän venyttelee ja valpastuu sitten, huomaten vasta nyt heinäkasan ja sen asukin jota Hendrillo herättelee.

Heinäkasassa on kaunis tyttö. Ei ihan vielä nainen, mutta aikuistumisriitit varmasti lähellä. Hän näyttää enemmänkin nukahtaneen heinäkasaan. Kasvoiltaan tyttö on kalpea. Olette nähneet vastaavia kasvoja sairastuneilla kyläläisillä pitkin iltaa. Herättely-yritykset saavat aikaan lähinnä muminaa tai tunnistamattomia sanoja. Hän on liian kipeä puhumaan mitään järkevää.

Ne, joiden silmät ovat jo arolla, henkien maailmassa, huomaavat pian heinäkasassa jotain muutakin. Tytön alta pistää esiin käärmemäinen musta henki. Se kietoutuu tottuneesti tytön ympärille ja syleilee tätä iljettävästi. Liero ei ole iso, mutta sihisee ja tiuskii ympärilleen vihaisena kuin suojellen saalistaan.

Hendstaval varmistaa että Punaviiman lisäksi muita hevosia ei karkaa ja sadattelee irti päässeen eläimensä perään. Hän vilkuilee epäilevästi lasta kiusaavan iljettävän luikertelijan perään yrittäen olla kiinnittämättä huomiota jalassaan roikkuvaan aaveeseen.

"Tuo lapsi on veljentyttäreni ja Hendrillon puolisisko Onelsin ja hän näyttää olevan todella sairas. Jaronil, osaatko sanoa mikä häntä riivaava olio on ja millä sen voi karkottaa?"

Jaronil katselee henkien riivaamaa kaksikkoa jännittyneesti, silmät tiukasti kiinni lierossa.

-"Tuo tuossa ei ole mikään muu kuin pohjantuulen vitsaus, viheliäinen vaivaisenvasama ja kaaosnartun inha epäsikiö. Se on taudinhenki, peräisin henkimaailman saastaisimmista onkaloista."

Jaronilin hartiat lysähtävät hieman ja hän luo Hendstavaliin surumielisen katseen.
-"Minä en kuitenkaan ole kuten heimomme viisaimmat jotka tuntevat lääkeyrtit tai joiden hengen voima on sellainen että he voisivat pakottaa mustimmankin käärmeen tottelemaan käskyjään. Jos tuo tyttö-rukka olisi tamma, voisin lainata hänelle voimaa jolla laukata arolle etsimään parannusta omiensa luota. Ihmisille varatut lahjani ovat kuitenkin toista lajia, enkä usko että niistä on tässä muuhun kuin pehmentämään siirtymistä hämärään."
This message was last edited by the player at 19:11, Thu 19 Sept 2019.

Hendrillo puristaa keihästään tiukasti kädessään ja sen kärki alkaa hehkua. Hän ottaa hitaita, mutta päättäväisiä askeleita kohti käärmettä, ja samalla hänen vartalonsa ja jalkansa vankistuvat joka askeleella, ihon saadessa himmeää kuparinvihreää hohtoa.

”Imarjan nimeen katoa! Esipimeän epäsikiö, katoa ja jätä Maan tytär rauhaan! Väisty etten tallaa sinua liiskaksi, katoa ettei keihääni polta sinua karrelle!”  Jokainen askel jysähtää maahan aiempaa raskaampana, ja tanner tärähtelee selvästi. Hän lähestyy käärmettä etsien kulmaa, jossa voisi lyödä sitä kauemmas Onelsinista.

Hendrillon askeleet ovat kyllä jykevät, mutta myös hitaat. Ennenkuin hän ehtii havaita mitään, tekee käärme syöksyn hänen oikeaa nilkkaansa vastaan ja iskee kaksi inhottavaa myrkkyhammasta paljaaseen ihoon. Kylmä nousee nilkasta ylöspäin keihästä piteleviin käsiin asti ja Kavalanilta kutsuttu laavankuuma päättäväisyys miehen sisuksissa sammuu. Kiroten hän pyyhkäisee käärmeen keihään varrella loitommalle, mutta nilkasta nouseva kipuaalto romahduttaa Hendrillon polvensa varaan, ja keihään kärki on vain kylmä kivenpalanen.

Hendrillo ei henkeä enempää kiinnosta. Se torjui häirinnän helposti ja luikertelee saaliinsa pariin kokematta keihäsmiehestä pienintäkään uhkaa. Myrkky tehköön tehtävänsä.

Henkimaailma tuntuu paikalta, joka nöyryyttää kokemattoman vierailijan sääntöihinsä. Yksinkertainen tautihenkikin on paha vastus vihkiytymättömälle. Se tuntuu olevan niin lähellä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Tuntuu, että ainoa vaihtoehto on istua nuotion ääressä ja odottaa hevoshenkien paluuta nuollen haavojaan tai poistua. Harhailu kauemmas turvapaikasta johtaisi varmaan eksymiseen henkien maailmaan, ikuisiksi ajoiksi.

Tunnelma nuotiolla on synkkä. Onelsin on tuotu nuotion viereen lämpimään, ja miehet tekevät hiljaisuudessa parhaansa tehdäkseen hänen olonsa mukavaksi ja vahtiakseen Hendrilloa sairauden merkkien varalta. Jopa kumis on loppunut. Ajan seuraaminen sumuisella arolla on mahdotonta ja hetket liimautuvat toisiinsa loppumattomana tahmaisena virtana.

Lopulta arolta kuuluva hirnahdus rikkoo monotonian.

Hendstaval huokaisee helpotuksesta nähdessään Punaviiman palaavan arolta täyttä laukkaa. Hevosen lähestyessä näyttää siltä, ettei se astuisi maahan lainkaan vaan näkymättömien maastonmuotojen päältä. Punaviima hidastaa lähestyessään tallia ja aloittaa tanssahtelevan askelluksen. Hendstaval kastelee esitystä ja tulee hevostaan vastaan. Punaviima hengittää raskaasti seikkailunsa jälkeen mutta vaikuttaa olevan tyytyväinen päästessään palaamaan tuttuun ympäristöön. Sen katseessa on silti jotain, joka kertoo sen nähneen ihmisiltä piilotettuja petojen salaisuuksia.

Jaronil hymyilee ja levittää kätensä voittoisana kotiin palaavalle Järkäleelle, joka astelee astelee skaldin luokse varmoin askelin, kyljet höyryten ja silmissään uudenlainen katse. Orin tanakka näykkäisy puree ilmaa vain Jaronilin hyvien refleksien ansiosta. Skaldi vetää nauraen kätensä pois ja vilkaisee tovereitaan huvittuneena.

-"Katsokaa nyt tuota. Punanaudan sotataanit ovat varmasti mahtavia jos heidän hevosensakin pitävät heidän sormensa näin vikkelinä. On ihme ettei tämä ystäväiseni ole vielä purrut tietään tuon teidän komean jättiläisten rakentaman muurinne läpi. En tiedä millaisia esi-isiä olet arolla tavannut ystäväiseni, mutta tunnen kyllä nimen kun se eteeni sattuu. Tunnettakoon sinut tästedes ihmisten keskuudessa nimellä Purija".

Tämän jälkeen Jaronilin ilme vakavoituu ja hän potkii nuotion hajalle perusteellisesti.
-"Nyt on kuitenkin korkea aika lähteä, meidän on saatava Onelsin parantajalle. Toivotaan että nuotion savut ovat jo hälvenneet niin että pääsemme ovesta. Hendrillo, tartu käteeni ja vedä minut heti takaisin jos sanon niin. Älä päästä minua arolle!".

Jaronil astuu askeleen navetan utuisesta ovesta ja kokeilee kädellään ovenkarmia. Ensi yrityksellä käsi menee karmista läpi ja Jaronil älähtää, mutta vedettyään pari kertaa syvään henkeä hän yrittää uudestaan, ja tällä kertaa puiden syyt tuntuvat kämmeneen. Toisistaan kiinni pitäen ja velttoa Onelsinia kantaen joukkio tulee ulos tallista ja hoipertelee sekavina ulos kasteiselle tallipihalle ja sokaisevaan aamuaurinkoon.
This message was last edited by the player at 08:40, Sat 28 Sept 2019.

Hetken hengähdettyään joukkio huomaa joukon kyläläisiä juoksevan paikalle. Huolestuneen olosille kyläläisille tietä näyttää nuori poika viittoillen heitä kohti tallia.

Joukon johdossa harppoo tietenkin Kangharl tuima ilme kasvoillaan. Mies on selvästi herätetty, eikä hänellä ole yövaatteiden päälle vedetyn takin ja saappaiden lisäksi kummempaa päällä.

"Mitä tulimmaista täällä tapahtuu? Olan oli tullut tarkastamaan hevosia ja huomannut, että tallista nousi savua", Kangharl tuijottaa tallia, jonka ovesta vieläkin puskee viimeiset kiehkurat. "Ovatko hevoset kunnossa?" Voi, kuinka hän onkin huolissaan hevosista.

Samassa Onelsin rupeaa heräilemään kuumeisesta ja houreisesta unestaan. Hän pelästyy kovasti hereille aivan kuin olisi ollut nukahtaessaan tekemässä jotain tärkeää. "Lapset! Kaksoset! He ovat kadoksissa!" hän huutaa hädissään tajutessaan aamun jo sarastaneen. Samalla hän painaa kämmenet ohimoilleen ja voihkaisee. Voitte kuvitella tautihengen kiertyvän hänen päänsä ympärille. Kangharlin mukana tulleet naiset rientävät hänen avukseen.